Mekongin mutkassa

Mahtavan Mekongin mutkassa, 600 kilometrin päässä Bangkokista, lepää Mukdahan. Maaseutumainen kaupunki tunnetaan sienen näköisistä kivistään ja yhdestä Thaimaassa olevista Ystävyyden silloista. Tämä silta yhdistää Thaimaan ja Laosin, kuinkas muuten, Mekongin yli.  Ja maalla, maalla on moni asia toisin. ”There’s first time for everything”, ajattelee vapaaehtoinen kun toukkaillallista Koillis-Thaimaassa syö. 

Olemme tulleet Mukdahaniin vieraillaksemme seurakunnan tukemien kummilasten kodeissa paikallisen evankelistan ja multitaskaajan atsaan (=opettaja) Simin johdattamana. Lisäksi pääsen tutustumaan lasten ja nuorten elämänkehittämisen projektiin. Ja tämä on siis suunnitelma, käytäntö osoittautuu laajemmaksi.

Parina ensimmäisenä päivänä tapaamme kummilapsia ja heidän huoltajiaan heidän kodeissaan, päiväkodissa ja koulussa. Osa kodeista muistuttaa ennemmin vajoja kuin koteja. Yhdessä perheistä työntekijät käyvät pitkän keskustelun äidin kanssa, sillä perheen vanhin poika on halunnut vaihtaa koulunkäynnin työhön. Perhe asuu yhden huoneen vuokra-asunnossa ja keskustelun aikana selviää, että poika haluaa tukea vanhempiaan perheen toimeentulossa. Työntekijät vakuuttelevat, että koulu on parempi käydä nyt ja ryhtyä työntekoon vasta myöhemmin, näin toimeentulo on jatkossa turvatumpi. Samalla selvitetään perheen lääkäritarpeet ja se, milloin kirkon työntekijä voisi lähteä saattamaan vastaanotolle, luvataan ostaa äidiltä hänen tekemiään käsitöitä ja kutsutaan sekä kirkkoon että viikonloppuna olevaan lasten oikeuksia käsittelevään koulutukseen. Lopuksi Sim haluaa pitää pienen rukoushetken. Aika kokonaisvaltaista huolenpitoa! Alan vakuuttua siitä, että Sim on supernainen.

Paikallisessa vankilassa on kaksi äitiä, joiden vauvoja Sim haluaa käydä tervehtimässä. Sim on unohtanut lähettää vankilaan kirjeen, joka pitäisi lähettää ennen vierailua, mutta puhelinsoitolla homma on selvä. ”Praise the Lord”, sanoo Sim iloisesti kymmenennen kerran sinä päivänä ja minutkin puhutaan passinkopiollani sisään. Tarinat vauvojen taustoista ovat karuja, mutta pieniä ihmeitä ne silti ovat, minulle vakuutetaan. Samana iltana käymme ostamassa vauvoille vaippoja, vaatteita ja maitojauhetta. Ne toimitamme vankilaan seuraavana päivänä. Ja ainakin toinen vauvoista tulee saamaan uuden kodin adoptioita järjestävän järjestön kautta.

 

Mukdahanin luterilainen lasten ja nuorten elämänkehittämisen projekti tarjoaa iltapäivä- ja viikonlopputoimintaa haasteellisista perheolosuhteista tuleville. Miltei kaikkien toimintaan osallistuvien lasten vanhemmista vähintään toinen on vankilassa ja moni lapsista asuu isovanhempien, sukulaisten tai naapureiden luona. Lähes kaikissa perheissä on päihdeongelmia ja väkivaltaa. Suurin osa toiminnan tuesta tulee Suomen Lähetysseuralta ja toimintaan osallistuu iltaisin ja viikonloppuisin 20-40 lasta. Projektia pyöritetään kirkossa Simin, paikallisen työntekijän ja seurakunnan vapaaehtoisten voimin. Toimintaa elävöittävät lisäksi kirkkokoira Super ja 300 kanaa, jotka kuopivat maata kirkon ympärillä.

Lapset ovat parhaita. En tietenkään ole koskaan tavannut ketään heistä, mutta jostain syystä he haluavat halata minuakin. ”Pelkään ulkomaalaisia”, tunnustaa yksi ja liimautuu tiukemmin kiinni. Parhaita juttuja ovat leikit, jossa läpsytellään käsiä yhteen. Ja jalkapallo. Tai se, että aikuinen kutittaa. Ja se, että antaumuksella vaan nojaillaan ja halataan. Kaiken keskellä, alttarin vieressä, lepuuttaa maailman relaksoitunein koira Super, joka on kouliintunut olemaan täysin välinpitämätön ympäristönsä tapahtumille. Liikutusta aiheuttaa englannin tehtävää väkertävä tyttö. Tehtävässä pyydetään kertomaan, kuinka monta huonetta omassa kodissa on sekä kuvailemaan kotia. Kun tytölle selviää, mitä tehtävässä haetaan, kirjoittaa hän vastaukseksi ”one”. Neljän hengen perheen kodissa on yksi huone.

Mukdahanin viikon perjantaille sattuu Loy Krathong -juhla. Vuosittain vietettävässä 11. täydenkuun juhlassa ihmiset laskevat veteen krathongeja, perinteisesti banaanipuusta tai lukinliljasta tehtyjä lauttoja, joissa palaa kynttilä. Lautat on koristeltu kukin ja niihin laitetaan usein myös rahaa. Alun perin hindulaisessa, nykyisin buddhalaisuuteen mukautetussa perinteessä pyydetään näin veden hengiltä anteeksi pahoja tekoja. 

Sim hommaa meille edellisenä päivänä kutsut läheisessä kylässä, Nikom Kam Soissa, järjestettävään juhlaan. Samalla hän vihjaa, että olisi hienoa, että me suomalaiset vieraat pukeutuisimme juhlassa paikallisiin asuihin. Että voi tulla muussakin mekossa, mutta paikallisuutta arvostettaisiin ja että oikeastaan voisimme käydä hankkimassa asut niin kuin nyt heti. Eipä siinä, näin tehdään, hauskaa. Ja onhan se. Tosin luulen etukäteen, että päädymme pönötysjuhlaan sisätiloihin mutta kisailukenttä näyttääkin ennemmin Auran Olutfestareilta. Ehkä juuri siksi olemme innoissamme: paikalliset kylät esittäytyvät kulkueissa tanssien, kauneuskuningattaret vilkuttavat kuorrutetuista autoista ja osa juhlaväestä on käynyt ainakin joillain olutfestareilla. Vakuutun siitä, että tarvitsen yhden thaimaalaisen perinneasun lisäksi useita. Vastoin alkuperäistä juhlassa syntynyttä suunnitelmaani (”ostan ainakin kuusi!”) pystyn hillitsemään itseni ja hankin seuraavana päivänä vain yhden lisää.

Viikko koillisessa kuluu nopeasti, sillä Mukdahanin meiningissä on jotain perin viehättävää. Mekongin tuulet tekevät hyvää Bangkokin helteiden jälkeen. Projektin lapset jäävät mieleen, erityisesti ne enkelimäisesti hymyilevät kaksoset, jotka heittelevät Superia salaa kengillä. Ja atsaan Sim tiimeineen luo toivoa näiden halinkipeiden pikkutyyppien maailmoihin.  Vau.

Paluumatkalla jätän sellaisenkin kevyen asiakirjan kuin passin lentokoneeseen. Yksi päivä hermoilua ja etukäteispiinaa uuden hankkimisesta, kunnes selviää, että passi on löytynyt. Ihan sieltä minne olen sen jättänytkin.

Praise the Lord. 

 P.S. Kiitos Kirsille matkaseurasta ja väsymättömästä tulkkausavusta!

                                                                                  *** 

Thaimaan luterilaisen kirkon ensikoti, Home of Grace (Armonkoti), tarjoaa tukea ja valmennusta vaikeassa elämäntilanteessa raskaana oleville äideille. Suomen Lähetysseura tukee Armonkodin tekemää työtä. Blogin kirjoittaja toimii Suomen Lähetysseuran lähettämänä vapaaehtoisena pääasiallisesti Armonkodissa kolme kuukautta, syyskuusta joulukuuhun 2017. Blogin näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Suomen Lähetysseuran virallisia kantoja.