Bangkok, tuo kuumuutta kihisevä paistikas

Aloitin urani Suomen Lähetysseuran vapaaehtoisena lukitsemalla yhden Armonkodin vessoista ja itseni sen ulkopuolella. Noviisina sovittelin kaikkia pienen minulle uskotun nipun aukaisimia, mutta yritys jäi tyhjäksi. Sen jälkeen aloin jetlageissani riuhtomaan ovea. Naurettava heppoinen lukko! Tämänhän aukaisee vaikka hiuspinnillä! Lopuksi ilmoitan ohjaajalleni Keawille, että tilanne on nyt tämä. Keaw tulee paikalle ja puhkeaa iloiseen nauruun. Sen jälkeen hän sovittaa lukkoon kaikkia noin avainkaapin kuuttakymmentä avainta. Välissä hän ennättää soittaa puhelun, josta ymmärrän vain oman nimeni (”Arvaa mitä, se uusi vapaaehtoinen lukitsi ensimmäisen vessan!”). Lopulta ovi napsahtaa auki. Olen kiitollinen.

Thaimaalaisten lukkojen ja minun polkuni yhdistyttyä on tapahtunut seuraavaa:

• olen lukinnut pomoni sisälle toimistoon
• olen lukinnut pomoni ja työkaverini toimistoon päiväunieni ajaksi 
•  olen hiiviskellyt iltamyöhällä pyjamissani pitkin pihaa, varmistamassa, että kaikki ovet ovat varmasti lukittu
• ja edellisestä johdannaisena olen soittanut alkuyöstä suomalaiselle ohjaajalleni, että en saa kaikkia propertyn ovia lukkoon (ei niitä sitte kuulunutkaan saada, kerrottiin seuraavana päivänä)

Kaikkeen tähänkin lisävireensä tuo Bangkok, tuo kuumuutta kihisevä paistikas, joka irrottaa ihmisestä tuskanhien pulmatilanteissa ihan yllättävänkin nopeasti.

Ensimmäisenä päivänä minulta kysyttiin, että onko ok, jos olenkin sitten alkuun ihan itsekseni pari yövuoroa tässä. Syytän jetlagia siitä, että vastasin kyllä. Hetken aikaa tunsin itseni tyttökoulun johtajaksi ja näin jo meidät kaikki rytmivoimistelemassa aamunkostealla nurmella. Kuva pyyhkiytyi kiitettävän nopeasti pois ja sitten alkoikin edellä kuvattu lukkosekoilu. Onneksi ensikodin naiset ovat fiksuja ja oma-aloitteisia ja ovat hienosti kestäneet pölhöilevää ”kaitsijaansa”. 

Sunnuntaina menimme yhdessä Samrongin kirkkoon, minulle ojennettiin kätösiin kuukauden ikäinen vauveli ja lähdimme yhdessä taivaltamaan kohti taksia. Taksissa etupenkille, vauva istutettiin syliin. Kaikki hälytyskellot päässäni pirisivät kakofonisesti ja näin mielessäni lapsuuteni Hannu Karpon karvamikkeineen ja -hattuineen liikennevalistamassa: ”Ilman turvavyötä ja lapsi sylissä olevan äidin paino vastaa äkkijarrutustilanteessa norsun painoa!” Hiljaa ujutin vauvan alta turvavyötä edes itselleni ja mietin, että jos koti saa lahjoituksena turvaistuimen, tulisikohan se käyttöön? Vai pölyttyykö sellainen jo jossain nurkassa?

 

Perillä kirkossa liikutun vanhana itkijänaisena kyyneliin: ”Täällä mä nyt sitten olen, ihan uskomatonta.” Heti perään sanon itselleni topakasti: ”Hillitte ittes, mitä nää thaimaalaisetkin ajattelee, jos sä täällä nyt heti alat vetistelemään.”

Thaimaan luterilaisen kirkon ensikoti, Home of Grace (Armonkoti), tarjoaa tukea ja valmennusta vaikeassa elämäntilanteessa raskaana oleville äideille. Suomen Lähetysseura tukee Armonkodin tekemää työtä. Blogin kirjoittaja toimii Suomen Lähetysseuran lähettämänä vapaaehtoisena Armonkodissa kolme kuukautta, syyskuusta joulukuuhun 2017. Blogin näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Suomen Lähetysseuran virallisia kantoja.


Blogin taustakuva: Tuomas Takala