Farangilla on muurahaisia aamukahvissaan

On varhainen aamu, mutta kuuman päivän voi jo haistaa. Kello 8.00 naapurustoon sijoitetuista kaiuttimista kajahtaa ilmoille Thaimaan kansallislaulu. Samaan aikaan alueen koirat havahtuvat ulvomaan sydäntä riipivästi ja kauppiaiden pyöräntapaiset ruokakärryt alkavat kiertää kaduilla. Olen kuulevinani, että kauppias huutelee iloisesti kärryistään thai-kielellä ”Hyvää päivää!” mutta minua on valistettu, että näin ei ole: siitä puhutaan, mitä on kärryssäkin. 

Aamuhetkinä painan pumpputermosta ja lasken ensimmäisten painallusten myötä ulos tulevat millin mittaiset muurahaiset. Kaadan veden pois ja yritän uudelleen. Kun henkensä heittäneitä hyönteisiä ei ole kupissa yhtään, lusikoin Nescafe-muruni kuppiin. Sellainen on aamu Samut Prakanissa. Koirien ulvonnan ja kahvikupissa kelluvien muurahaisten makuinen. 

Thaimaa-syksyni on nyt puolivälissään. Osaan muutaman sanan kieltä ja annan chilin poltella sen verran kuin se farangin neitseellisestä seuraaville makuhermoille sopii. Olen saanut kosketuksia Lähetysseuran eri työmuotoihin, ollut myös kädettömänä ja osaamattomana vaikeissa tilanteissa. Silloin yritän ajatella, että läsnäolo, hymy tai olalle laitettu käsi yhteisen kielen puuttuessa riittää.  

Armonkodin äidit tekevät isoja päätöksiä vauvojensa ja elämiensä suhteen. Tilanteen vaikeus ei aina näy päällepäin ja kielipuolena minun on vaikea antaa oikeanlaista tukea, sitä halausta tai kosketusta olkapäälle lukuun ottamatta. Jos äiti päätyy siihen, että antaa vauvansa adoptioon, on päätöstä yleensä punnittu pitkään. Joillakin äideillä on toive, että kaikesta huolimatta he voisivat pitää jonkinlaista yhteyttä lapseensa myös tulevaisuudessa. Ajattelen, että toivottavasti adoptoitaviksi annetut vauvat saavat tietää, että heidät synnyttäneet äidit ovat heitä hoitaneet, laulaneet ja suukotelleet. Ja että heidän menettämistään on totisesti surtu.  

Siikhiussa, maalaismaisemassa, Bangkokista noin kolmen tunnin ajomatkan päässä pääsen vierailemaan seurakunnan tukemien kummilasten, opiskelijoiden ja vanhusten kodeissa. On liikuttavaa nähdä konkreettisesti avun perillemeno: setelit vaihtavat omistajaansa paikallisen vapaaehtoisen kädestä katoksentapaisessa asuvan vanhuksen käteen. Rahat kuitataan nimikirjoituksella ja ilman kirjoitustaitoa olevat kastavat sormensa musteeseen, painavat sormenjälkensä paperiin ja kuittaavat avustuksen saaduksi näin. Myös valtio tukee vanhuksia, mutta tukea pitää erikseen anoa eikä se ole riittävä elämiseen. 

Näin tämä kaunis ja osittain kovin köyhä maa saa minut pohtimaan omaa etuoikeutuksien silottamaa asemaani. En tee listaa siitä, mikä kaikki on elämässäni hienosti, tosi moni asia nimittäin. Suurin huoleni viime päivinä onkin ollut mopotaksin kyytiin joutuminen ilman kypärää. Ja miten tähän tilanteeseen joudutaan? Se käy esimerkiksi niin, että eksytään Bangkokissa, kysytään neuvoa kaupasta ja seuraavassa hetkessä ystävällinen kauppias on huitonut paikalle mopotaksin, joka vie kateissa olevaan paikkaan. Ja silloin ei enää kehtaa kieltäytyä, siispä mopon selkään ja silmät kiinni. Pelkään ihan järjettömästi, sillä sekä Ensio Itkosen haamu että katastrofeihin valmistava SPR:n valmiuskoulutus ovat mukanani kyydissä. 

Mutta ei niin huonoa, että ei jotain hyvääkin, jos tämä haalistunut ilmaisu sallitaan. Kuten kokenut Thaimaan lähetti Kirsi sen sanoo: ”Mopotaksin käyttäminen lisää rukouselämää.”  

 ***

 

Thaimaan luterilaisen kirkon ensikoti, Home of Grace (Armonkoti), tarjoaa tukea ja valmennusta vaikeassa elämäntilanteessa raskaana oleville äideille. Suomen Lähetysseura tukee Armonkodin tekemää työtä. Blogin kirjoittaja toimii Suomen Lähetysseuran lähettämänä vapaaehtoisena Armonkodissa kolme kuukautta, syyskuusta joulukuuhun 2017. Blogin näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Suomen Lähetysseuran virallisia kantoja.